Velkakello tikittää

Velkakello on tikittänyt eduskuntavaalien jälkeen vajaa 3 miljardia euroa lisää velkaa Suomen valtiolle. Tämä vastaa 1,5 prosenttia vuosittaisesta bruttokansantuotteesta. Tätä vauhtia 100 miljardin euron velkaraja ylittyy ennen kuin kaamos taittuu Lapissa. Pitäisikö huolestua?

Johnny Åkerholm. Kuva: Anni Reenpää / Lehtikuva
”Valtiontalouden velkaantumisvauhti ei ole kestävällä pohjalla”, kirjoittaa Johnny Åkerholm. Kuva: Anni Reenpää / Lehtikuva

Jotkut rauhoittelevat, että Suomen velkaantuminen on vielä maltillista suhteessa moneen muuhun maahan. Eräät nobelistit väittävät puolestaan, että velanoton rajoittaminen ”ryöstää lapsiltamme”.

On totta, että Suomen julkisen sektorin velkaantuminen on vielä maltillista verrattuna EMU-maiden keskimääräiseen velkaantumiseen, joidenkin ongelmamaiden velkaantumisesta puhumattakaan. Euromaiden velkakellon mukaan koko alueen velka-aste (julkisen sektorin bruttovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen) on tällä hetkellä 93,8 prosenttia. Saman kellon mukaan Suomen velka-aste on 61,7 prosenttia.

Ottamatta kantaa muiden maiden tuleviin ongelmiin, tämä vertailu kaipaa pari kommenttia. Harva keksisi verrata kahden erilaisen yrityksen tai kahden erilaisen kotitalouden velkaantumista ja sen perusteella päättää, että velkaantumista voidaan lisätä niin kauan kuin naapurin velkaantuminen on omaa korkeampi.

Velan hoitomahdollisuudet vaihtelevat. Sama pätee valtioihin, vaikka EU:n säännöt asettavat samat ylärajat kaikille jäsenmaille. Velan sietokyky vaihtelee maasta toiseen, ja kestävä velkaantuminen riippuu monesta tekijästä. Näistä keskeisimmät ovat talouden kasvupotentiaali, menoihin vaikuttavat sitoumukset, ja yksityisen sektorin velkaantuminen.

Onko meillä varaa velkaantua?

Suomella kaikki tekijät rajoittavat julkisen sektorin velkaantumisvaraa. Väestön rakennemuutos alentaa talouden kasvumahdollisuuksia, ja Suomen kansantalouden kasvupotentiaali on näillä näkymin teollisuusmaiden alhaisimpia, ellei peräti alhaisin. Korkotaso on tällä hetkellä hyvin alhainen, mutta vastuullinen velanottaja rakentaa taloutensa niin, että se kestää myös korkotilanteen normalisoitumista.

Jos reaalikorko palautuu 3 prosentin tuntumaan, tulevat sukupolvet joutuvat ylläpitämään 2 prosentin perusylijäämän (julkisen sektorin tasapaino ilman korkomenoja) velka-asteen kurissa pitämiseksi niin kauan kun talouden kasvupotentiaali pysyy yhdessä prosentissa. Tämä edellyttää julkisen sektorin tasapainon parantamista nykyiseen verrattuna noin 4 prosentilla bruttokansantuotteesta eli 8 miljardilla eurolla.

Väestön vanheneminen nielee automaattisesti resursseja ja kasvattaa julkisen sektorin menoja. Eläkejärjestelmän vaikutus ns. EMU-jäämään (EU:n tarkastelun kohteena oleva julkisen sektorin tasapaino) tulee myös muuttumaan ja kasvattamaan tarvetta vahvistaa valtiontalouden tasapainoa.

Vaikka työmarkkinajärjestöt päättävät varsin suvereenisti eläkejärjestelmästä, tämä sisällytetään julkiseen sektoriin, ja sen tasapaino vaikuttaa siten myös EMU-jäämään. Kun eläkejärjestelmässä on varauduttu tuleviin eläkkeisiin, se on pitkään kasvattanut rahastojaan, mikä on parantanut julkisen sektorin tasapainoa noin 3 prosentilla BKT:sta. Tämä on vastaavasti vähentänyt paineita valtiontalouden tasapainon ylläpitämiseen. Eläkemenojen lisääntymisen myötä eläkejärjestelmän ylijäämä on kuitenkin supistumassa, ja se on tällä hetkellä enää yksi prosentti BKT:sta.

Myös kotitalouksien velkaantuminen on lisääntynyt tuntuvasti 1990-luvun finanssikriisin jälkeen; silloin kotitalouksien velat olivat 80 prosenttia suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, kun vastaava luku on tällä hetkellä 120 prosenttia.

Velka jää tuleville sukupolville

Pitäisikö huolestua? Mikä määrittelee tuleville sukupolville tulevan perinnön? Tämä on ennen kaikkea kiinni kansantalouden tulevasta kasvupotentiaalista. Nykyisillä kasvunäkymillä valtiontalouden velkaantumisvauhti ei ole kestävällä pohjalla, mikä tulee rajoittamaan tulevien sukupolvien valintoja.

Mitä enemmän talouden kasvupotentiaalia voidaan kasvattaa, sitä vähemmän on tarvetta huolestua velkaantumisesta. Kansantalouden kasvumahdollisuuksia ei voida kuitenkaan nähtävissä olevalla väestön rakenteella nostaa niin paljon, että julkisten palvelujen tuotannon tehostamista ja karsimista voitaisiin kokonaan välttää.

Kansantalouden tuotantopotentiaalia ei kuitenkaan nosteta julkisen sektorin velkaa kasvattamalla vaan rakenneuudistuksia toteuttamalla.

Johnny Åkerholm,
Keskuskauppakamarin talouspoliittinen neuvonantaja

Yksi kommentti artikkeliin ”Velkakello tikittää

  1. Kirjotus on epälooginen. Ei tuotantopotentiaalin kannalta ole keskeistä, tapahtuuko investoinnit julkisella vai yksityisellä rahalla, vaan se tehdäänkö investointeja vai ei. Esimerkiksi nopeat nettikaapelit Keski-Eurooppaan ovat luomassa meille isoja mahdollisuuksia pilvipalveluiden ympärillä olevassa bisneksessä; samoin investoinnit koulutukseen ja tutkimukseen ovat luoneet meille kokonaisia teollisuuden aloja. Jos valtio ei aikoinaan esim. suuren laman aikana olisi panostanut investointeihin ja koulutukseen velkarahalla, olisimme jääneet Kreikan tyyppiseksi matalan jalostusarvon maaksi.

    Nykyhallituksen ”rakenneuudistukset” ovat tarkoittaneet julkisen rahan yhä suurempaa omille intressiryhmille, eli maatalouteen ja yritystukiin/verohelpotuksiin samaan aikaan kun esim. kansantaloutta oikeasti kasvattavaa koulutus/tutkimustoimintaa ja investointeja leikataan. Kun koko länsimaailmassa pääongelmana on deflaatio, on vaikea nähdä, että tässä maalailtu korkojen nousu ilman talouden nousua olisi realistinen ongelma. Sen sijaan ongelma on, jos/kun rapautamme innovaatiojärjestelmämme lyhytaikaisten säästöjen varjolla, sillä vain tulevaisuuden osaajat voivat maksaa eläkkeiden ja hyinvointipalveluiden velvoitteet.

Kommentointi on suljettu.