Yhdysvaltain välivaalien murskatulos ojentaa kongressin molempien kamarien enemmistön ja kongressin vallan demokraateille sekä asettaa Donald Trumpin presidenttikauden loppupuoliskon kokonaan uuteen tilanteeseen. Tulos on enemmänkin merkittävä voitto amerikkalaiselle demokratialle kuin osoitus demokraattisen puolueen omasta suosiosta. Euroopan kannalta olennaisinta on ymmärtää, ettei Trumpin vallan heikkeneminen merkitse paluuta entiseen transatlanttiseen suhteeseen. Yhdysvallat muuttuu pysyvästi, ja Euroopan on tehtävä turhien toiveiden sijaan johtopäätöksensä tämän tosiasian pohjalta.
Yhdysvaltain välivaalien tulos on poikkeuksellisen selvä epäluottamuslause presidentti Donald Trumpille ja hänen harjoittamalleen politiikalle. Demokraatit onnistuivat murskavoittonsa myötä kääntämään puolelleen jopa perinteisesti vahvasti republikaanisia osavaltioita. Texasin, Kansasin ja Etelä-Carolinan senaattivaalien tulokset kertovat sellaisesta poliittisesta suunnanmuutoksesta, jonka merkitystä on vaikea liioitella.
Vaalitulos on siten ennen kaikkea hyvä uutinen Yhdysvaltain demokratian toimivuudesta. Vaalien kautta tapahtuva vallankäytön kontrolli toimii edelleen ja kansalaisten tyytymättömyys purkautuu äänestyskopissa. Amerikkalaiset äänestäjät halusivat näyttää, ettei presidentin valta ole rajaton ja he eivät ole valmiita hyväksymään mitä tahansa. Olisikin virhe tulkita tulosta yksinomaan demokraattisen puolueen voitoksi. Demokratia voitti näissä vaaleissa enemmän kuin demokraatit puolueena. Trumpin politiikan epäsuosio ei automaattisesti tarkoita, että amerikkalaiset olisivat laajasti omaksuneet demokraattien poliittisen ohjelman tai varsinkaan sen vasemmistolaisimmat painotukset.
Juuri tämän eron ymmärtäminen ratkaisee pitkälti sen, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu seuraavaksi.
Äänestäjät rankaisivat epäonnistumisista, eivät vaatineet ideologista vallankumousta
Välivaalien keskeinen viesti liittyy amerikkalaisten arkeen. Elinkustannukset, hintojen nousu, hallinnon korruptioepäilyt ja ulkopoliittiset kriisit ovat nakertaneet Trumpin hallinnon uskottavuutta. Eri kyselyiden mukaan erityisesti korkeat elinkustannukset ja tarve rajoittaa presidentin valtaa vaikuttivat äänestäjien ratkaisuihin. Trump nousi takaisin valtaan vuonna 2024 lupaamalla taloudellista turvallisuutta, vahvempaa ostovoimaa ja Yhdysvaltojen pitämistä erossa uusista sodista. Välivaalien tulos kertoo, ettei hallinto ole onnistunut vakuuttamaan äänestäjiä näiden lupausten toteutumisesta.
Erityisen kiinnostavaa on, millaiset demokraatit onnistuivat parhaiten republikaanien perinteisillä vahvoilla alueilla.
Texasissa James Talarico voitti republikaanien Ken Paxtonin ja teki historiallisen läpimurron osavaltiossa, jossa demokraatit eivät olleet voittaneet senaattivaaleja vuosikymmeniin. Talarico on korostanut sivistynyttä yhteistyötä, kristillistä arvopohjaansa, korruption vastustamista ja tavallisten amerikkalaisten toimeentuloa. Kansasissa demokraattien Adam Hamilton, niin ikään kristillistä arvopohjaa korostava ehdokas, onnistui voittamaan republikaanien Roger Marshallin.
Näiden voittojen poliittinen opetus on huomattava. Demokraattien ei tarvitse luopua arvoistaan menestyäkseen konservatiivisissa osavaltioissa. Sen sijaan heidän on kyettävä puhuttelemaan äänestäjiä, joiden maailmankuva, uskonnollinen identiteetti tai suhtautuminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin eroaa puolueen aktivistisiiven näkemyksistä.
Michiganissa vasemmistolaisemman Abdul El-Sayedin esivaalien voitto osoittaa puolestaan, että demokraattien sisällä on tilaa myös selvästi progressiivisemmalle politiikalle. Sen sijaan koko äänestäjäkunnan tasolla hän teki osavaltiossa selvästi heikomman tuloksen kuin Kamala Harris kahden vuoden takaisissa presidentinvaaleissa.
Demokraattien kannalta vaarallisin johtopäätös olisi kuvitella, että vaalitulos antaa avoimen valtakirjan puolueen koko ideologiselle ohjelmalle. Yhdysvaltain vaalijärjestelmässä enemmistö rakennetaan voittamalla osavaltioita ja vaalipiirejä, ei pelkästään mobilisoimalla jo valmiiksi samanmielisiä äänestäjiä. Vuoden 2028 presidentinvaaleja ajatellen maltillisten, taloudellista turvallisuutta ja yhteiskunnallista luottamusta korostavien demokraattien menestys on siksi erityisen merkityksellistä.
Trumpin valtaa rajoitetaan loppukaudella
Vaalien välittömin seuraus on Yhdysvaltain poliittisen vallan tasapainon muuttuminen.
Republikaanien hallitessa Valkoista taloa ja kongressin molempia kamareita Trump on voinut toteuttaa politiikkaansa poikkeuksellisen vähäisellä oman puolueensa vastustuksella. Kongressin perustuslaillinen tehtävä toimeenpanovallan valvojana on jäänyt monilta osin taka-alalle.
Tammikuussa 2027 aloittava uusi kongressi muuttaa tilanteen. Demokraatit saavat enemmistön myötä mahdollisuuden estää Trumpin lainsäädäntöhankkeita, vaikuttaa liittovaltion budjettiin, käynnistää tutkintoja ja käyttää kongressin laajoja tiedonsaantioikeuksia. Senaatin enemmistö antaa lisäksi mahdollisuuden torjua presidentin esittämiä nimityksiä, jotka edellyttävät senaatin hyväksyntää.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että demokraatit voisivat ryhtyä hallitsemaan maata presidentin sijasta. Trump säilyttää veto-oikeutensa, eikä demokraateilla ole tavallisen enemmistön perusteella mahdollisuutta ohittaa sitä. Lisäksi senaatin vähemmistösuoja, filibuster-menettely, rajoittaa monien tavallisten lakihankkeiden ja budjettien etenemistä ilman laajempaa puoluerajat ylittävää tukea.
Yhdysvaltain perustuslaillinen järjestelmä on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei mikään yksittäinen valtakeskus voi hallita rajoituksetta. Nyt tätä periaatetta testataan käytännössä. On täysin mahdollista, että Washingtonissa nähdään ensi vuoden alussa vakava instituutioiden välinen valtataistelu. Trumpin hallinto on jo osoittanut halukkuutensa tulkita presidentin toimeenpanovaltaa laajasti. Kongressin uuden enemmistön yritykset rajoittaa tätä valtaa voivat johtaa oikeudellisiin kiistoihin esimerkiksi budjettivallasta, hallinnon tietojen luovuttamisesta ja presidentin yksipuolisista päätöksistä.
Yhdysvaltain historiassa presidentin ja kongressin vastakkainasettelu ei ole poikkeuksellista. Richard Nixonin presidenttikaudella Watergate-skandaali osoitti, kuinka ratkaiseva merkitys kongressin tutkintavallalla ja riippumattomilla instituutioilla voi olla. Bill Clintonin ja Barack Obaman presidenttikausilla republikaanien kongressienemmistöt puolestaan osoittivat, kuinka tehokkaasti lainsäädäntövalta voi rajoittaa presidentin poliittista ohjelmaa.
Trumpin kohdalla tilanteesta tekee poikkeuksellisen hänen aiempi suhtautumisensa vaalituloksiin ja institutionaalisiin rajoituksiin. Silti lähtökohtana on syytä pitää luottamusta amerikkalaisen demokratian kestävyyteen. Yhdysvaltain instituutiot ovat selvinneet sisällissodasta, talouslamasta, poliittisista skandaaleista ja syvistä yhteiskunnallisista ristiriidoista. Välivaalien tulos osoittaa, että järjestelmässä on edelleen merkittävä kyky korjata poliittista suuntaansa.
Demokraattien kannattaa keskittyä toimeentuloon, korruptioon ja vallan väärinkäytön estämiseen
Demokraattien suurin mahdollisuus ja samalla suurin riski liittyvät siihen, miten he käyttävät uutta valtaansa.
Vaalituloksen perusteella järkevin strategia olisi keskittyä muutamaan asiaan, joissa Trumpin hallinnon politiikka on ajautunut selvimpään ristiriitaan amerikkalaisten odotusten kanssa.
”It’s the economy, stupid!”
Trumpin tullipolitiikka on lisännyt epävarmuutta kansainvälisessä kaupassa ja yritysten investointiympäristössä. Tullit ovat veroja tuonnille, ja niiden kustannukset kohdistuvat eri tavoin yhdysvaltalaisiin yrityksiin ja kuluttajiin. Vaikutukset riippuvat markkinatilanteesta ja siitä, kuinka suuri osa kustannuksista siirtyy lopullisiin hintoihin. Protektionismi ei siis ole uskottava ratkaisu amerikkalaisten talousongelmiin.
Demokraattien tulisi pyrkiä purkamaan taloudellisesti haitallisimpia tulleja ja palauttamaan kauppapolitiikkaan ennustettavuutta. Tämä hyödyttäisi paitsi amerikkalaisia kuluttajia ja yrityksiä myös Yhdysvaltain liittolaisia.
Kongressilla on perustuslaillinen toimivalta ulkomaankaupan sääntelyssä, vaikka se on vuosikymmenten aikana delegoinut presidentille huomattavia valtuuksia. Uusi enemmistö voi pyrkiä rajoittamaan näitä valtuuksia, mutta muutosten toteuttaminen edellyttää poliittista yhteistyötä tai riittävän vahvaa enemmistöä presidentin vastustuksen voittamiseksi.
Toinen keskeinen kysymys on korruptio ja poliittisen järjestelmän uskottavuus.
Kongressin on syytä tutkia mahdolliset hallinnon väärinkäytökset perusteellisesti, mutta samalla uudistaa myös omaa toimintaansa. Kongressin jäsenten ja heidän lähipiirinsä osakekaupankäynnin tiukempi rajoittaminen olisi konkreettinen tapa osoittaa, ettei poliittista valtaa saa käyttää henkilökohtaisen taloudellisen edun tavoitteluun. Demokraattien kannattaisi hakea näille uudistuksille tukea myös republikaaneilta. Korruption torjuminen ja poliittisen järjestelmän luottamuksen palauttaminen eivät saisi olla puoluepoliittisia kysymyksiä.
Kolmas tärkeä kysymys on Yhdysvaltain kansainvälisen uskottavuuden palauttaminen, erityisesti suhteessa Venäjään ja Ukrainaan. Tässä kongressilla on mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi rahoituksen, aseavun ja pakotelainsäädännön kautta.
Trumpin viraltapanosta ei pidä tehdä demokraattien poliittista päätavoitetta
Demokraattien olisi kuitenkin viisasta välttää yhtä houkutusta: Trumpin viraltapanoprosessin nostamista koko poliittisen ohjelmansa keskipisteeksi. Yhdysvaltain perustuslaki mahdollistaa presidentin asettamisen virkasyytteeseen edustajainhuoneen enemmistöllä, mutta tuomitseminen ja viraltapano edellyttävät senaatissa kahden kolmasosan enemmistöä. Demokraattien vaalivoitto ei siis yksin tarjoa realistista mahdollisuutta presidentin erottamiseen.
Trumpin aiemmat virkasyyteprosessit osoittivat, kuinka voimakkaasti tällainen menettely voi kärjistää puoluepoliittista vastakkainasettelua. Uusi prosessi saattaisi antaa Trumpille mahdollisuuden palauttaa poliittista marttyyriasemaansa ja mobilisoida kannattajansa väittämällä, että Washingtonin poliittinen eliitti pyrkii jälleen syrjäyttämään hänet.
Tämä ei tarkoita, että vakavat rikkomukset pitäisi jättää tutkimatta tai että presidentin pitäisi olla lain yläpuolella. Jos esiin tulee riittävän vakavia ja todennettuja perustuslaillisia rikkomuksia, kongressin velvollisuus on toimia. Mutta virkasyyte ei ole tarkoituksenmukainen väline pelkästään epäsuositun presidentin politiikan vastustamiseen.
Mikäli Trump hyväksyy vaalituloksen, kunnioittaa kongressin toimivaltaa eikä ryhdy uusiin vakaviin vallan väärinkäytöksiin, demokraattien kannalta paras vaihtoehto saattaa olla antaa hänen presidenttikautensa päättyä poliittiseen heikkouteen ja kasvavaan epäsuosioon. Trumpin poliittisen perinnön arviointi kannattaa jättää lopulta äänestäjille ja historialle.
Suurin epävarmuus siirtyy ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan
Kongressin vallan vahvistuminen rajoittaa Trumpin sisäpoliittista toimintavapautta, mutta ulkopolitiikassa tilanne on huomattavasti monimutkaisempi. Yhdysvaltain presidentillä on edelleen poikkeuksellisen laajat mahdollisuudet vaikuttaa maan kansainvälisiin suhteisiin. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, toimii asevoimien ylipäällikkönä ja voi tehdä merkittäviä ulkopoliittisia ratkaisuja ilman kongressin etukäteistä hyväksyntää. Vaikka kongressilla on valta päättää määrärahoista, säädellä ulkomaankauppaa ja julistaa sota, presidentin käytännön toimintavapaus sotilaallisissa operaatioissa ja kansainvälisessä diplomatiassa on huomattava. Tämä muodostaa välivaalien jälkeisen tilanteen suurimman kansainvälisen riskin. Kun Trumpin mahdollisuudet saada läpi merkittäviä sisäpoliittisia uudistuksia kapenevat, hänen huomionsa voi siirtyä entistä voimakkaammin niille politiikan alueille, joilla presidentin toimivalta on suurimmillaan.
Ulkopolitiikka, kauppapoliittiset konfliktit ja sotilaalliset ratkaisut voivat tarjota presidentille mahdollisuuden osoittaa toimintakykyään tilanteessa, jossa kongressi estää hänen sisäpoliittisia tavoitteitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että Trump väistämättä ryhtyisi uusiin sotilaallisiin operaatioihin tai kärjistäisi kansainvälisiä kriisejä. Mutta hänen toimintatapansa arvaamattomuus yhdistettynä sisäpoliittiseen heikentymiseen muodostaa riskin, jota Yhdysvaltain liittolaisten ja kansainvälisten markkinoiden on syytä seurata tarkasti.
Erityisen tärkeää olisi, että Trump käyttäisi jäljellä olevan presidenttikautensa kansainvälistä vaikutusvaltaa kestävän rauhan edistämiseen Ukrainassa.
Rauhaa ei saavuteta palkitsemalla Venäjää hyökkäyssodasta tai painostamalla Ukrainaa hyväksymään ratkaisu, joka loisi edellytykset uudelle sodalle. Kestävä rauha edellyttää, että Venäjään kohdistuvaa painetta lisätään ja Ukrainalle turvataan riittävät edellytykset puolustaa itsenäisyyttään.
Demokraattien kongressienemmistö voi vahvistaa Ukrainan tukemisen poliittisia edellytyksiä. Yhdysvaltain ulkopolitiikan käytännön toteutus säilyy kuitenkin merkittävältä osin presidentin käsissä.
Siksi välivaalien voitto ei yksin poista Euroopan turvallisuuteen liittyvää epävarmuutta.
Paluuta vanhaan transatlanttiseen suhteeseen ei enää ole
Euroopassa välivaalien tulos otetaan ymmärrettävästi vastaan helpotuksena. Trumpin toimintavallan rajoittuminen vähentää ainakin osittain riskiä siitä, että Yhdysvallat jatkaa kansainvälisen järjestelmän horjuttamista ilman merkittävää sisäpoliittista vastavoimaa.
Olisi kuitenkin vakava strateginen virhe tulkita vaalitulos merkiksi siitä, että Yhdysvallat olisi palaamassa entiseen rooliinsa maailmanpolitiikassa. Näin ei tule tapahtumaan, vaikka demokraatti voittaisi vuoden 2028 presidentinvaalit ja astuisi Valkoiseen taloon tammikuussa 2029. Trump ei ole yksin luonut kaikkia Yhdysvaltain ulkopolitiikan muutoksia. Hän on kärjistänyt ja kiihdyttänyt kehitystä, jonka juuret ulottuvat huomattavasti hänen presidenttikausiaan kauemmas.
Yhdysvaltain huomion siirtyminen Euroopasta Aasiaan alkoi jo Barack Obaman presidenttikaudella. Kiinan nousu strategiseksi kilpailijaksi, amerikkalaisen teollisuuden kilpailukykyä koskevat huolet ja kasvava tyytymättömyys kansainvälisen vastuun epätasaiseen jakautumiseen ovat muuttaneet maan poliittista ajattelua yli puoluerajojen.
Myös Joe Bidenin hallinto jatkoi monilta osin Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta Kiinaan kohdistuvaa kauppa- ja teknologiapoliittista kilpailua. Bidenin Inflation Reduction Act ja CHIPS and Science Act osoittivat, että teollisuuspolitiikka, kansallisen turvallisuuden korostaminen ja strategisten tuotantoketjujen palauttaminen Yhdysvaltoihin eivät ole vain republikaanien tavoitteita.
Tässä suhteessa Trumpin politiikka on osa laajempaa historiallista muutosta. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat rakensi kansainvälistä järjestelmää, jossa sen taloudellinen ja sotilaallinen ylivoima mahdollisti poikkeuksellisen laajan vastuun kantamisen liittolaistensa turvallisuudesta ja kansainvälisen kaupan avoimuudesta.
Tämä järjestelmä palveli erinomaisesti myös Yhdysvaltain omia etuja. Se loi markkinoita amerikkalaisille yrityksille, vahvisti dollarin asemaa, esti vihamielisten suurvaltojen nousua ja antoi Washingtonille huomattavaa vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa.
Mutta maailman taloudellinen ja geopoliittinen painopiste on muuttunut. Kiinan nousu, Euroopan suhteellisen taloudellisen painoarvon heikkeneminen ja amerikkalaisen sisäpolitiikan polarisaatio ovat muuttaneet niitä edellytyksiä, joiden varaan sodanjälkeinen transatlanttinen suhde rakentui. Yhdysvallat ei enää pidä Euroopan turvallisuuden takaamista samalla tavalla itsestään selvänä velvollisuutenaan kuin kylmän sodan vuosikymmeninä.
Tämä muutos ei katoa Trumpin mukana.
Trumpin jälkeinen Yhdysvallat voi olla parempi liittolainen – mutta vaativampi kumppani
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulevaisuus olisi yhtä arvaamaton ja liittolaisille vihamielinen kuin Trumpin presidenttikaudella, päinvastoin. Trumpin jälkeiseltä Yhdysvalloilta on perusteltua odottaa strategisempaa, johdonmukaisempaa ja liittolaisten näkökulmat paremmin huomioivaa ulkopolitiikkaa. Erityisesti demokraattisen presidentin hallinto todennäköisesti palauttaisi diplomaattiseen kanssakäymiseen ennustettavuutta, arvostaisi kansainvälisiä instituutioita ja näkisi liittolaisuudet pikemminkin Yhdysvaltain voimavarana kuin taloudellisena rasitteena.
Tämä olisi toki merkittävä myönteinen muutos viime vuosiin. Mutta politiikan tavoitteet eivät välttämättä muuttuisi yhtä paljon kuin sen toteuttamistavat. Myös tuleva demokraattihallinto todennäköisesti edellyttäisi Euroopalta nykyistä suurempaa vastuuta omasta puolustuksestaan, jatkaisi Kiinan teknologisen ja sotilaallisen vaikutusvallan rajoittamista sekä suojelisi amerikkalaista teollisuutta strategisesti tärkeillä toimialoilla.
Kauppapolitiikassa demokraattinen presidentti voisi olla Trumpia yhteistyöhaluisempi, mutta tuskin palaa 1990-luvun vapaakauppa-ajatteluun.
Turvallisuuspolitiikassa Nato säilyisi todennäköisesti keskeisenä liittoumana, mutta Euroopan odotettaisiin kantavan huomattavasti suurempi osa sen kustannuksista ja vastuista. Kansainvälisessä diplomatiassa Yhdysvallat voisi jälleen toimia pitkäjänteisesti ja ennustettavasti, mutta sen strateginen huomio suuntautuisi edelleen yhä enemmän Tyynellemerelle. Ero Trumpin ja hänen mahdollisten seuraajiensa välillä saattaisi siten olla ennen kaikkea siinä, miten Yhdysvallat tavoittelee etujaan.
Trumpin politiikassa liittolaiset ovat ajoittain näyttäytyneet vastapuolina, joita painostamalla voidaan saavuttaa lyhyen aikavälin etuja. Strategisempi amerikkalainen hallinto ymmärtäisi, että liittolaisuudet ovat keskeinen Yhdysvaltain kilpailuetu suhteessa Kiinaan ja muihin autoritaarisiin suurvaltoihin. Tämä ero on Euroopan kannalta valtava, vaikka vanha maailmanjärjestys ei palaisikaan.
Euroopan on lakattava odottamasta amerikkalaisen politiikan ”normalisoitumista”
Euroopan suurin virhe siis olisi nyt huokaista helpotuksesta ja palata odottamaan seuraavia Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Trumpin välivaalitappio ei ratkaise Euroopan rakenteellisia turvallisuusongelmia. Eikä mahdollinen demokraattipresidentin valinta vuonna 2028 poistaisi niitä. Euroopan on kyettävä puolustamaan itseään nykyistä itsenäisemmin riippumatta siitä, kuka istuu Valkoisessa talossa. Se edellyttää puolustusmenojen kasvattamisen lisäksi puolustusteollisuuden tuotantokyvyn vahvistamista, yhteisten eurooppalaisten suorituskykyjen kehittämistä sekä poliittista kykyä tehdä vaikeita turvallisuuspoliittisia päätöksiä myös tilanteissa, joissa Washingtonin huomio on muualla.
Samalla Euroopan on vahvistettava taloudellista kilpailukykyään. Ilman vahvaa taloutta ei ole uskottavaa puolustusta eikä pitkäjänteistä kykyä tukea Ukrainaa. Euroopan ei pidä tavoitella irtautumista Yhdysvalloista. Se olisi sekä turvallisuuspoliittisesti vaarallista että taloudellisesti vahingollista. Tavoitteena pitää olla aiempaa tasavertaisempi transatlanttinen kumppanuus, jossa Eurooppa on Yhdysvalloille vahva ja välttämätön liittolainen eikä sen turvallisuuspoliittisesta tahdosta riippuvainen asiakas.
Vahvempi Eurooppa olisi myös Yhdysvaltain etu. Mitä enemmän eurooppalaiset kykenevät itse huolehtimaan oman maanosansa turvallisuudesta, sitä helpompi tulevien amerikkalaishallintojen on perustella transatlanttisen yhteistyön jatkamista omille äänestäjilleen.
Välivaalien tärkein viesti ulottuu Trumpia pidemmälle
Yhdysvaltain välivaalien tulos on merkittävä historiallinen käänne. Se osoittaa, että demokratia toimii ja amerikkalaiset äänestäjät nousevat rajoittamaan presidentin valtaa silloin, kun tämän politiikka ei vastaa heidän odotuksiaan.
Se antaa myös demokraateille mahdollisuuden osoittaa, että politiikassa voidaan palata tavallisten ihmisten toimeentulon, yhteiskunnallisen luottamuksen ja kansainvälisen vastuunkannon kaltaisiin peruskysymyksiin.
Demokraattien on kuitenkin muistettava, ettei Trumpin vastustaminen yksin riitä kestäväksi poliittiseksi ohjelmaksi. Heidän on kyettävä tarjoamaan uskottava vaihtoehto myös niille amerikkalaisille, jotka eivät jaa puolueen kaikkein liberaaleimpia ja varsinkaan identiteettipoliittisia yhteiskunnallisia näkemyksiä.
Yhdysvaltain demokratian kannalta seuraavat kaksi vuotta ovat tärkeä koetinkivi. Kongressin, presidentin ja oikeuslaitoksen välinen vallanjako joutuu todennäköisesti jälleen koetukselle. Parhaassa tapauksessa instituutiot toimivat tarkoituksensa mukaisesti ja amerikkalainen demokratia osoittaa kykynsä korjata omia ylilyöntejään.
Euroopan näkökulmasta johtopäätös on kaksijakoinen.
Trumpin vallan rajoittuminen on hyvä uutinen. Vielä parempi uutinen olisi, jos se ennakoisi paluuta pitkäjänteisempään, vastuullisempaan ja liittolaisia arvostavaan amerikkalaiseen ulkopolitiikkaan.
Mutta Euroopan tulevaisuutta ei voi rakentaa tämän toiveen varaan.
Yhdysvallat tulee Trumpin jälkeenkin asettamaan omat strategiset etunsa etusijalle. Sen huomio suuntautuu yhä enemmän Aasiaan, sen kauppapolitiikka pysyy aiempaa protektionistisempana ja sen eurooppalaisilta liittolaisilta odotetaan enemmän.
Siksi välivaalien viesti Euroopalle ei ole se, että voimme jälleen luottaa kaiken palaavan ennalleen.
Se on, että meidän on viimeistään nyt opittava kantamaan suurempi vastuu omasta tulevaisuudestamme.
Amerikkalainen demokratia osoitti vaaleissa elinvoimansa. Euroopan on seuraavaksi osoitettava oma strateginen kypsyytensä ja halu ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä.
