Suomi on kohdannut merkittäviä taloudellisia haasteita viime vuosikymmenien aikana. Niiden ratkaiseminen on ollut vaikeaa erityisesti johtuen talous- ja työmarkkinapolitiikan viime vuosisadan historiallisista rakenteista. Viimeisen 15 vuoden ajan Suomen tuottavuuskehitys on merkittävästi hidastunut. Tämä on saanut aikaan ketjureaktion; myös talouden ja reaaliansioiden kasvu on hiipunut. Tilanteen ratkaiseminen vaatii uudistuksia työmarkkinoilla, sosiaaliturvassa sekä verotuksessa työllisyyden ja tuottavuuden vauhdin kasvattamiseksi. Se johtaisi talouden ja palkkojen nousuun sekä julkisen talouden tervehtymiseen.
Haasteet eivät ole vähenemässä väestömme ikääntyessä. Olemme talouden suhteen paitsi suurissa rakenteellisissa vaikeuksissa, myös heikossa suhdannetilanteessa. Maamme velkaantuu vaarallisella vauhdilla.
Suomen talouden rakenteellisia haasteita voidaan osittain selittää 20 vuotta kestäneellä kyvyttömyydellä uudistaa työmarkkinoiden, sosiaaliturvan ja verotuksen rakenteita tavalla, jota maailmanlaajuinen muutos vaatisi. Tämän takia Suomi ei ole pysynyt kilpailukykyisenä kansainvälisessä vertailussa. Kyvyttömyyteen on vaikuttanut vanhojen valtarakenteiden vastustus uudistuksille. Suomessa on toisen maailmansodan jälkeen delegoitu talouspolitiikan koordinaatiota epäviralliselle kolmikannalle; se on sisältänyt tulopoliittiset kokonaisratkaisut palkoista, verotuksesta, työlainsäädännöstä ja sosiaaliturvasta.
Kolmikannan päättämien talouspolitiikkaan, työlakeihin, sosiaaliturvaan, eläkkeisiin sekä verotukseen liittyvien asioiden määrä kasvoi vuosituhannen vaihteeseen saakka. Kolmikannan koordinaatiosta oli taloudelle ja vakaudelle nettohyötyä erityisesti suljetun talouden aikana, ennen Neuvostoliiton romahtamista, taloutemme avaamista ja EU- ja EMU-jäsenyyttämme. Ammattiyhdistysliike onnistui tekemään arvokkaita aloitteita, joilla parannettiin työoloja ja työelämän tasa-arvoa kuitenkaan Suomen kilpailukykyä ja talouden kehitystä vaarantamatta. Samalla ay-liikkeessä alkoi vahvistua käsitys, että lainsäätäjän ja hallituksen ei tulisi näistä asioista jatkossakaan päättää itsenäisesti ilman heidän myötävaikuttamistaan.
Viimeistään vuosituhannen vaihteen jälkeen kolmikannan kyky tuottaa nettopositiivisia ratkaisuja, erityisesti rakenteiden uudistamiseksi, on heikentynyt. Eläkejärjestelmän ratkaisuja tai kiky-sopimusta voisi kuvata kauniisti ’liian vähän, liian myöhään’. Tahtotilaa parempaan on monella osapuolella ollut, mutta valitettavasti aina on löytynyt niitäkin, jotka ryhtyvät oikopäätä neliraajajarrutukseen. Siksi samalla kun jotakin on ratkaistu, on tosiasiallisesti sidottu maan hallituksen kädet useilla lainsäädännön ja talouspolitiikan alueilla olla tekemättä mitään.
Tällaisen ”ulkoparlamentaarisen” neuvottelupöydän arvo on sen tuottamissa tuloksissa – kun tuloksia saadaan, on kaikkien suomalaisten etu, että sitä hyödynnetään. Viime vuosina olemme kuitenkin jääneet jälkeen niistä uudistuksista, mitä monissa vertailumaissamme on tehty työllisyyden ja tuottavuuden vahvistamiseksi, ja tämä johtuu pitkälti monien ammattiliittojen vastustuksesta. Siksi olemme myös jääneet jälkeen talouskehityksessä.
Vaikka maailma on muuttunut ja tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat jääneet historiaan, on suomalaisessa päätöksenteossa joiltakin osin jätetty huomattavaa valtaa ammattiyhdistysliikkeelle asioissa, joista vastaavat tosiasiallisesti eduskunta ja hallitus. Orpon hallitus on halunnut tätä rajanvetoa uudistaa: koska konsensuksella kolmikannassa ei rakenteita ole pystytty tarpeeksi uudistamaan, on se päättänyt uudistaa lainsäädäntöä omin, perustuslaillisin oikeuksin. Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa ay-liike on käyttänyt poliittisia lakkoja painostaakseen hallitusta ja vaatinut lainvalmistelun ulkopuolisen neuvottelupöydän perustamista, missä voitaisiin sopia laajemmassa ”paketissa” työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa koskevista muutoksista.
Uudistusten tarve ja poliittiset haasteet
Tällainen ulkoparlamentaarinen neuvottelupöytä, jossa ay-liikkeellä on veto-oikeus, ei kuitenkaan vastaa avoimen talouden ja nykyaikaisen demokratian vaatimuksia. Se vahingoittaa demokraattisesti valittua hallitusta ja sen kykyä toteuttaa tarvittavia uudistuksia. Lisäksi se estää Suomea mukautumasta nopeasti muuttuvaan maailmantalouteen ja heikentää maan kilpailukykyä.
Työmarkkinajärjestöillä on nyt ja jatkossakin erityinen rooli asioiden valmistelussa. Kaikki hallituksen lakiuudistukset, jotka koskettavat työmarkkinoita ja työntekijöiden sosiaaliturvaa, valmistellaan komikantaisesti hallituksen johdolla työmarkkinajärjestöjen kokoonpanossa. Siinä niiden asiantuntemus ja huolet otetaan huomioon suhteessa uudistusten tavoitteisiin. Jos siellä esitetään ratkaisuja, joilla hallitusohjelman tavoitteet saadaan paremmin tai sopivammalla tavalla toteutettua, niin niihin varmasti tartutaan. Onkin arvokasta ja tärkeää, että meillä Suomessa on eri ammattialojen työn arkea tuntevia järjestöjä ja asiantuntijoita, jotka kykenevät esittämään tarvittavia ratkaisuja esimerkiksi osaajapulaan, työuran aikaiseen oppimiseen tai sairauspoissaolojen vähentämiseen.
Näin toimittiin myös viime hallituskaudella. Työntekijöiden sosiaaliturvaan ja eläkkeisiin liittyviä lakeja valmisteltiin ministeriöissä työmarkkinajärjestöjen kokoonpanossa. Myös paikallisen sopimisen edistämistä selvitettiin. Osasta laeista, kuten palkallisesta sopimisesta, ei löytynyt yhteisymmärrystä. Silloin hallitus päätti edetä oman hallitusohjelmansa tai tahtonsa mukaisesti riippumatta jätetyistä vastalauseista. Kun yhteistä ymmärrystä ei paikallisesta sopimisesta löytynyt, niin päädyttiin olla tekemättä mitään. Se oli siis ay-liikkeen toive, kuten asiassa eteneminen on tällä kertaa elinkeinoelämän järjestöjen toive. Tämä kannattaa muistaa, kun nyt kauhistellaan hallituksen ”jyräävän” omia kantojaan lainsäädäntöön.
Työmarkkinajärjestöjen ja kolmikannan laajempi valmistelu voi olla edelleen tulevaisuudessakin perusteltua, esimerkiksi eläkejärjestelmän uudistamisessa. On kuitenkin tuloksista kiinni, miten paljon tällä yhteistyöllä on arvoa. Liian usein tätä delegoitua valmisteluvaltaa on käytetty muutosten vastustamiseen rohkeiden ja muuttuneesta tilanteesta johtuvien välttämättömien ratkaisujen sijaan. Vallan mukana tulee vastuu. Ja tällainen delegoitu valta on arvokasta vain silloin, kun siitä on apua haasteiden ratkaisemiseksi.
On välttämätöntä, että nyt hallituksen työlistalla olevia uudistuksia edistetään avoimesti ja demokraattisesti. Tulevaisuuden Suomi tarvitsee rohkeita uudistuksia, jotka vastaavat globaaleihin haasteisiin ja turvaavat maan taloudellisen hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn pitkällä aikavälillä.
