Hätähuuto Suomelle

Keskustelu Kaipolan tehtaiden sulkemisen seurauksena lähti viime viikolla aikamoisille kierroksille. Syytöksiä ja kovaa kieltä käytettiin puolin ja toisin siitä, kenen vika on, että tähän on tultu. Itse en ollut vähiten syyllinen kovaan kielenkäyttöön. Pidemmän päälle syyttely ei johda mihinkään ja se vain rikkoo mahdollisuuksia yhteisen tilannekuvan rakentamiselle ja oikeiden ratkaisujen tekemiselle.

Toivotaan kuitenkin, että tämä toimi herätyskellona Suomelle. Ongelmat, jotka ovat näkyneet vuosikymmenen Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön ekonomistien kalvosarjoissa tulevat näkyviksi ja saavat konkretiaa. Itse asiassa suuressa kuvassa ei ole kyse Kaipolasta ja viime viikoilla nähdyistä irtisanomisuutisista, mutta palataan siihen kohta.

Pysähdytään ensin hetki miettimään tätä: Suomessa kulutetaan jatkossakin huomattavasti sanomalehtipaperia, mutta sitä ei enää valmisteta meillä. Siis: Suomi joutuu tuomaan kaiken sanomalehtipaperinsa jatkossa ulkomailta, esimerkiksi Ruotsista, Saksasta ja Itävallasta. Suomi, jonka suurimmat vahvuudet ovat aina olleet korkea osaaminen, insinööritaito ja merkittävät metsäluonnonvarat, joutuu jatkossa tuomaan sanomalehtipaperin ulkomailta, kun sitä ei täällä kannata enää valmistaa.

Kaipola on suuri tragedia irtisanottaville ja paikallistaloudelle. Ei voi kuin yrittää kuvitella sitä tuskaa, mitä tämä aiheuttaa tämän piiriin joutuvissa perheissä. Piiri ulottuu paljon tehtaan työntekijöitä laajemmalle: alihankkijoihin, palveluihin ja niin edelleen. Tunnen myös suurta myötätuntoa Jämsän kuntapäättäjiä kohtaan, kun he miettivät tulevaisuutta ja jo ensi vuoden budjettia. Mutta Suomen mittakaavassa tämä ei juuri taloutta hetkauta. Lähivuosien velkaantumisen tasoissa menetetyt verotulot ovat pieniä desimaaleja.

Vuosikymmeniä vanhojen paperikoneiden sulkeutuminen oli lopulta vain ajan kysymys. Suomen kannalta suuri ongelma on päinvastainen: miksi tänne investoidaan aivan liian vähän? Meillä on menetetty vuosikymmen takana investoinneissa. Muutaman yksittäisen ison hankkeen poikkeusta lukuun ottamatta teollisuuden poistot ovat olleet vähiä saatuja uusia investointeja suuremmat. Tuotannollinen kapasiteettimme rapistuu ja uutta ei tule tarpeeksi tilalle. Tämä johtaa vähempiin työpaikkoihin ja köyhempään Suomeen.

Suomi on ollut Nokian menestyksen jälkeisessä pitkässä krapulassa kuin sammakko kattilassa, jonka vesi kuumenee asteittain. Vaikka kiehumispiste lähenee, sammakko ei tajua hypätä pois. Vuosituhannen alussa olimme eri mittauksissa maailman kilpailukykyisimpiä maita. Nyt olemme valuneet pois top kympistä ja trendi on heikkenevä. Toivottavasti viime viikon höyryjen päästely oli tarvittava kattilan kansien pamaus säikäyttämään sammakon liikkeeseen.

”Suomen ongelma on ne kymmenet ja sadat merkittävät investoinnit, jotka meiltä on jäänyt matkan varrelta saamatta.”

Kuten sanoin, Kaipola ei itsessään ole Suomelle ongelma. Suomen ongelma on ne kymmenet ja sadat merkittävät investoinnit, jotka meiltä on jäänyt matkan varrelta saamatta. Kyse ei ole vain teollisista investoinneista. Matti Pohjolan tuore raportti kertoo, että olemme jääneet paitsi myös aineettomista investoinneista. Suomi ei ole siten hyötynyt teknologian kehityksestä niin kuin monet kilpailijamaamme.

Itse tiedän aivan viime vuosilta yritysten pöydillä olleen miljardien arvosta useita investointihankkeita Suomeen. Ne on kuitenkin päätetty olla toteuttamatta. Ja perimmäiset syyt ovat lopulta samat kuin tehtaiden sulkemisessa: riippumatta monista Suomen hienoista vahvuuksista investointipaikkana, heikkoutemme ovat olleet suuremmat. Tai näiden yhteissumma on ollut parempi jossakin muualla. Tämä on vakava paikka.

Kova kieli riittää jo

Esitin moitteita ja syytöksiä tilanteesta viime viikolla hallitukselle ja ay-liikkeelle. Kohtuuton olin siinä, että trendin kääntämiseksi ei ole yksinkertaisia ja nopeita ratkaisuja. Ja väärä kehitys on jatkunut jo pitkään. Hallitukset toisensa perään ovat yrittäneet parhaansa kurssin korjaamiseksi jo toistakymmentä vuotta. Mutta eri syistä johtuen hyvätkin yksittäiset toimet ovat isossa kuvassa olleet liian vähän, liian myöhään. Se turhauttaa, kun kilpailijamaamme kuten Ruotsi, Saksa ja Tanska ovat onnistuneet samankaltaisia yhteiskuntiaan globalisaation aikakaudelle uudistamaan jo vuosituhannen alkupuolella. Ei se sielläkään helppoa ole ollut. Meidän on pystyttävä parempaan.

Samalla tavalla moitteet ay-liikken puoleen olivat osin kohtuuttomia juuri tämän hetken päätöksentekijöille: vaikka nollakorotuksilla, kiky-tunnit säilyttäen ja ilman lakkoilua Kaipola ja muutama muu tehdas olisi voinut saada vielä jatkoaikaa, niin ymmärrän että ainaisten nollakorotusten ja lisätuntien suhteen oli jäsenistössäkin tullut mitta täyteen. Tässä pätee kuitenkin sama ongelma: on valitettavasti tehty liian vähän, liian myöhään. Koko työmarkkinoiden rakennetta ja toimintaa pitäisi radikaalisti uudistaa vastaamaan tämän päivän haasteita.

Elinkeinoelämänkin on katsottava peiliin. Ei riitä, että on tiukasti yksin oikeassa, jos viesti ei mene perille ja mitään ei tapahdu. Huutamalla alati kovempaa viesti varmasti kuullaan, mutta sitä ei kuunnella. On pystyttävä parempaan: perusteltava paremmin, kuunneltava, keskusteltava ja kontribuoitava muutenkin kuin tuputtamalla aina omia suosikkiratkaisujaan.

Tuottavuuskasvu on tekoja, ei puheita

Suomella on paljon vahvuuksia. Meillä on korkea osaamistaso, monella alalla koulutetuimmat työntekijät, kohtuullisen hyvä infrastruktuuri, demokraattinen oikeusvaltio, perinteisesti vakaa investointiympäristö ja niin edelleen. Näiden kehittäminen jatkossakin on tärkeää, mutta se ei yksin riitä.

Yhtä aikaa meillä on myös heikkouksia. Korkea veroaste yhdistettynä osittain tehottomaan julkiseen sektoriin, kankeat, keskitetyt työmarkkinat, liian kireä työnteon progressio. Pitkään kestänyt ja taas nopea velkaantuminen, joka alkaa heikentää luottamusta Suomeen pitkien investointien ympäristönä. Ongelmia riittää. Välillä tuntuu, että osa keskittyy julkisessa keskustelussa vain vahvuuksien kehittämiseen ja osa lähinnä heikkouksien korjaamiseen. Tosiasia on kuitenkin, että menestyäksemme meidän pitää tehdä molemmat.

Annan esimerkin tuottavuudesta: hallituksen tavoite suunnata lisää julkisia investointeja koulutuksen ja osaamisen kehittämiseen sekä teiden ja raiteiden parantamiseen on aivan oikea. Nämä julkiset investoinnit parantavat potentiaalia tuottavuuskasvuun koko yhteiskunnan tasolla. Tämä tuottavuuskasvu realisoituu tehokkaasti kuitenkin vasta kun yksityiset toimijat investoivat kerätäkseen tämän potentiaalin hedelmät. Jos kuitenkin investointiympäristömme jarruttaa tai estää investointeja, niin suurin osa julkisista panostuksistakin menee hukkaan.

Tuottavuuskasvu on avain taloutemme ja hyvinvointimme kasvuun. Sen avulla ihmiset saavat yhä korkeammalla arvoketjuissa olevia, paremmin palkattuja työpaikkoja. Yhteiskunta saa verotuloja, joilla parantaa työmarkkinoiden ulkopuolella olevien asemaa ja investoi jälleen muun muassa osaamiseen. Vasta tämän päämäärätietoisella työllä ansaitun tuottavuuskasvun voimme realisoida koreampina tuloina tai esimerkiksi lyhyempänä työaikana.

Tarvitaan yhteinen tilannekuva

Uudistumisen suurin este vaikuttaa lopulta olevan yhteisen tilannekuvan puute. Ja eri tahojen tilannekuvat vaikuttavat vain erkanevan toisistaan. On luonnollista, että eri puolueilla, vaikuttajatahoilla ja etujärjestöillä on erilaisia ratkaisuja samoihin ongelmiin. Mutta ratkaisuista ei päästä todella edes puhumaan, jos ongelmat, joita yritetään ratkaista, eroavat liiaksi toisistaan. Ilman tarpeeksi yhtenäistä yhteistä tilannekuvaa emme voi uudistaa yhteiskuntaa rakentamalla. Vaihtoehdoksi jää ainoastaan ohi huutaminen, rikkominen ja vasta raunioista rakentaminen. Tämä olisi meidän kaikkien tappio.

Yhteinen tilannekuva mahdollistaa ratkaisuistakin erimielisille kompromissien tekemisen sekä samaan suuntaan isossa kuvassa vievien ratkaisujen toteuttamisen eri päätöksenteon paikoissa. Se vaatii kuitenkin keskustelua, halua kuunnella enemmän kuin puhua, aitoa halua ymmärtää toisen näkökulmia sekä näistä kumpuavaa luottamusta siihen, että olemme lopulta samalla asialla.

Elinkeinoelämältä, muilta vaikuttajajärjestöiltä ja oppositiolta se vaatii halua esittää viestinsä sellaisessa muodossa, että se ymmärretään. Toisaalta hallitukselta ja poliittiselta johdolta tarvitaan herkempää korvaa kuulla esimerkiksi viime viikkoisessa keskustelussa suurten vientiyritysten kertoma tilannekuva huolella. Tämä on välttämätöntä, vaikka siihen vastaaminen vaatisikin toimia, jotka ovat vaikeita tai eivät muuten miellytä.

”Mitä tarvitsemme enemmän, on kuuntelemista ja keskustelemista.”

En ehdota perustettavaksi tähän maahan enää yhtään uutta pyöreää pöytää, työryhmää tai rakennetta. Niitä meillä on jo liikaakin. Osa ei edes vaikuta edistävän ongelmien ratkaisua, vaan hidastavan sitä. Enkä varsinkaan esitä paluuta menneen maailman rakenteisiin. Tupoja on turha haikailla. Mitä tarvitsemme enemmän, on kuuntelemista ja keskustelemista. Käytetään siihen vaikka olemassa olevia rakenteita. Nyt varsin harvoin kokoontuva talousneuvosto voisi kokoontua vaikka viikoittain silloin, kun keskustelu yhteiskunnan eri tahojen kanssa on tarpeen.

Toivonkin että kattilankansien paukuttamisen jälkeen siirrytään yhdessä poimimaan sammakko kattilasta. Tämän maan ongelmat ja heikkoudet kyllä sinänsä korjaantuvat lopulta tavalla tai toisella. Mutta totaalinen romahdus ja raunioista rakentaminen on pitkä ja tuskallinen tie, jota en toivo lapsillemme. Nyt on viimeiset ajat ryhtyä kuuntelemaan, keskustelemaan ja luomaan yhteinen tilannekuva ongelmien ratkaisemiseksi. Se vaatii sekä nöyryyttä, että rohkeutta kaikilta osapuolilta.

Romakkaniemi Juho

Juho Romakkaniemi

Toimitusjohtaja

+358 40 050 5269

Kategoriat:Työllisyys, Talous, Politiikka, Koronakriisi, Kilpailukyky, Juho Romakkaniemi